On hyvin hämmentävää olla messuilla, joista ei tajua yhtään mitään, mutta toisaalta aihe tuntuu kutkuttavan kiinnostavalta. Kampin hotelliin organisoidut HIFI-messut epäilytti kovasti - miten muka hotelliin voidaan järkätä mitään messusessioita? Tilanne valkeni paikan päällä. Eihän kuuntelusta olisi tullut mitään ilman erillisiä huoneita. Messukeskuksen tapaisessa kolossissa äänentoisto olisi ollut varmastikin huono. Tällaiselle itseni kaltaiselle musiikissa-tärkeintä-on-fiilis -tyypille huippuvempainten äänet tuntuivat kaikki hyvältä. En pystynyt erottamaan johtuiko hyvä soundi hyvästä biisistä vai laitteista. 1000 euron vahvarit kuulostivat ihan yhtä hyviltä kuin 10 kiloeuronkin vastaavat.
Positiivista oli hifi-vempainten design vintagesta varsin tuoreeseen ajatteluun. Laatikkoleikkiajattelua ei ollut kovinkaan paljon nähtävillä. Puu oli tuotu varsin hyvin esille, samoin neutraalia rohkeammat värit kuten punainen. Puun käyttö oli tosin viety mielestäni hieman liiankin pitkälle, sitä korostettiin paljon. Ilmeisesti se on akustisestikin hyvä valinta… Mieleeni jäi makeat kolmionmalliset punaiset kaiuttimet, jotka ottaisin mieluusti kotiini. Niin kivat ne eivät olleet, että merkki olisi jäänyt mieleen. Gradientin lattialla seisovien kaiuttiminen (Gradient Helsinki Series 1.5) design oli myös omaa luokkaansa - tosin olisin niistäkin valinnut mustat puisten sijaan. High end -vahvistimien tehoa ja laadukkuutta tuotiin esiin laadukkaan designin avulla. Hauskimpana esineenä jäi mieleeni kuvan levynpuhdistin.
Popgadgetista bongasin mainion kaapelijojon. Milloinkahan vastaava vimpain saataisiin läppäreiden latureille? Edellyttäisi tosin laturiosasta eroon pääsyä. Langaton sähkökin kelpaisi. Tai sitten läppäri, jossa on oma voimalaitos. Tai läppäri, joka ei tartte ollenkaan virtaa. Tai elämä, jossa ei tartte ollenkaan läppäriä.
Miksiköhän sitä tulee luotettua siihen, että aikaa ja haluja purjehtimiseen riittää myös iltojen hämärtyessä? Kai se on sitä ylenpalttista optimismia. Mitä ajankäyttöön tulee, veneen voisi hyvin nostaa ylös jo viimeistään elokuun lopussa. Veneilykausi on Suomessa hurjan pitkä. Aktiivisimmat muoviveneilijät tuuppaavat paattinsa vesille jopa viikon sisällä jäiden lähdöstä ja jatkavat kautta aina jäiden tuloon, pakkasiin saakka. Puuveneilijän pitää odotella riittävän lämpimiä kelejä lakkaushommiin - toki hiontoja, hankintoja ja muita kunnostuksia pl. liimaukset, voi tehdä jo talvellakin. Varsinaiset skrapaushommat tulee itse aloitettua huhtikuun lopulla tai toukokuun alussa. Kaptah on mennyt aina veteen siinä touko-kesäkuun vaihteessa.
Kunnes vene on purjehduskunnossa, masto pystyssä ja vene katsastettuna, on kalenteri näyttänyt yleensä kesäkuun loppua. Purjehduskausi on sitten käytännössä heinäkuu ja elokuun illat, ehkä myös jotkut viikonloput. Syyskuussa puupaatti onkin hyvä nostaa jo kuivumaan. Purjehduskautta puuveneilijälle tulee siten kaksi, kaksi ja puoli kuukautta. Se on aika vähän.
Miksi sitten puuveneilen? Koska itsekunnostetulla puuveneellä purjehtiminen ei ole pelkkää purjehtimista. Se on elämys. Tunnet veneen jokaisen sopukan kunnon, väline muodostuu merkitykselliseksi. On kuin olisi vanhan ystävän seurassa. Toisaalta vanhan veneen historia luo purjehtimiseen omaa tunnelmaansa. Klassisten puuveneiden estetiikka osuu myös syvästi, positiivisella tavalla, muotoilijan sieluun. Olen toki pohtinut muoviveneilyyn siirtymistä, mutta en usko, että nauttisin siitä yhtä paljon kuin omalla puupaatilla liikkumisesta.
Pitäisi joko siirtyä muoviveneilijäksi, hyväksyä purjehduskauden lyhyys, hankkia vuorokauteen lisää tunteja, myydä paatti ihmiselle, joka ymmärtää hyvän puuveneen päälle ja jolla on enemmän aikaa tai lopettaa narina.
Jännittäminen alkoi heti aamusta suhlatessa bussiaikataulujen kanssa. Suuntana oli Järvenpää, tuo skabojen järjestämispaikka, jossa en ollut koskaan käynyt. Kisat olivat järjestyksessään toiset biljardirankingit, joihin osallistuin. Ensimmäiset, keväällä Keravalla pidetyt, menivät aivan penkin alle. Hermostuminen ja jännitys oli huippuluokkaa. Kaksi peliä ja olin valmiina kotiinlähtöön.
Mistähän ihmeestä hermoilu johtui? Tilanteessa kun ei pitänyt olla mitään niin ihmeellistä - muuta kuin, että tilanne oli uusi.
Saavuin Blackpooliin hyvissä ajoin klo 10, koska en tullut katsoneeksi oman matsini alkamisaikaa edellisiltana. Eka matsini alkoi klo 11.20, ideana voittaa neljä peliä. Pelasin ehkä elämäni huonointa peliä. Hermostumisen ja jännittämisen määrä oli jotain ihan omaa luokkaansa. Oli vaikea hahmottaa peliä yhtä palloa pidemmälle ja lyöntitekniikkakin oli mennyt jotenkin rikki. Vastustajanikin pelasi huonoa peliä, mutta ei aivan yhtä ala-arvoista kuin minä. Takkiin tuli 4-0 aivan ansaitusti. Ottelu päättyi klo 12.10, seuraavan kamppailun arvioitu alkamisaika oli 15.20.
Toinen matsi päättyi 16.13. Pahin jännitys oli rauennut ja itseluottamuskin oli paremmalla tasolla kuin eka matsissa. Yhden oluen olin nappaissut lounaan yhteydessä. Ei peli vieläkään mitään parasta mahdollista ollut, mutta sain tehtyä kolme voittoa pötköön. Kaveri vei yhden matsin, jonka jälkeen kuittasin loppunumeroiksi 4-1.
Kolmas matsi loppui 4-0 tappioon, paremmalleni hävisin. Muutaman typerän mokan tein, muuten peli kulki ihan kohtuudella ja jännityskään ei suuresti ottanut valtaansa. Pelaajia oli toista sataa, sijoitukseksi lankesi jotain sijat 65.-96.Kotimatka tuli.
Aina ei voi voittaa, ei edes joka toinen kerta. Mutta jännittämiselle ja hermoilemiselle yritän jotain tehdä.
Tulin duunista himaan (jatkamaan duunia), hississä painoin mielestäni oikean kerroksen numeroa. Hyppäsin hissistä ja ajattelin, että olen tullut väärään kerrokseen, koska epäilemässäni kotiovessa luki Heikkinen. No, kerrankos sitä kiireessä erehtyy. Mutta mitä ihmettä: ovatko naapurini muuttaneet kerrosta? Hetken aikaa hämmästeltyäni rohkenin kuitenkin tarjota avaintani oletettavassa kotikerroksessani sijaitsevan oven reikään ja ovi aukesi. Olo oli hieman absurdi. Oliko minulta viety identiteetti, oliko joku myynyt jo myynnissä olleen asuntoni minulta kertomatta, vai oliko joku tehnyt kepposen ja vaihtanut sukunimeäni?
Himassa kaikki kamat olivat niillä paikoillaan johon olin ne jättänyt. Hieman hämmästyksestä toivuttuani mieleeni tuli kuitenkin soittaa talohuoltoon. Selitys oli vähemmän jännittävä - äijät olivat vaan mokanneet ja vaihtaneet nimen väärään oveen. Tai siis väärän nimen mun oveen. Puolen tunnin kuluttua ovessa luki taas oma sukunimeni.
Haaveenani on ollut jo lapsesta saakka hankkia itselleni akvaario. Sinne kivoja kaloja, erivärisiä, erimallisia. Tämä siis ihan puhtaan visuaalisista syistä. Hankinta on kilpistynyt siihen, että kattini olisi todennäköisesti myös pitänyt kaloista. Eikä minua toisaalta kiinnostaa kasvattaa kaloja tai puhdistaa akvaariota, ainoastaan katsella kalojen liikettä.
Nyt minua lykästi, sillä Naamakirja tarjosi laiskalle kalojen kasvattajalle oivan keinon välttyä akvaarion putsaamiselta. Täytyy toivoa, etteivät tuttavat tunge akvaariotani aivan täyteen lahjakaloja. Naamakirjan akvaariossa on yksi pieni heikkous: kalat ja muut eliöt liikkuvat vain yhteen suuntaan.
Entries (RSS)