Kuvia Ilosaarirockista
Ilosaarirock tuli ja meni, enempi jorinaa tuli kirjoiteltua Joku Kuuntelee -blogiin.
Kuvia tuli otettua varsin paljon, erikoistilauksena lisäksi setti kuvia Mad Sinille.
Ilosaarirockissa ottamiani kuvia voi katsella Flickristä.
Vähän säröä
Kuva: Googlen kuvahaun kautta napattu
Nyt saa Voxista ulos hieman aiempaa parempaa säröä, hankin nimittäin edullisen ja leppoisan Behringer Blues Overdriven (BO100) Soundstoresta.
Musiikkiaiheiset jorinat tulee siirtymään tästä edespäin jokukuuntelee.net:iin, johon kirjoittelemme Martin kanssa
Koivuja ja Ismoa
Tavastia oli eilen illalla täynnä koivuja. Tupa oli toki täynnä ihmisiäkin. Hieman myöhästyimme Ismo Alanko & Humppasäätiön keikalta, mutta Ismo Alanko Teholla kuittasi tuon missaamisen. Ismo Alanko Teho Majamäen kanssa kuulostaa kerta kerralta paremmalta, pari on todella nivoutunut yhteen. Vanhoihin Siekkareiden ja Hassisen Koneen biiseihin on tehty raskaat ja tanakat sovitukset, jotka toimivat ihan tolkuttoman hyvin.
Henry’s Pubissa soitti The Barefoot Brothers, josta otin muutaman kuvan.
Puolipuuhakas harrasteviikonloppu – katso kuvat
Klaus Thunder
Perjantaina Senaatintorilla oli Karjalan alueen puffi nimeltään Ilo elää Karjalassa. Lavalla veivasi Sanna Kurki-Suonio tjsp, joka ei lämmittänyt sydäntä yhtään. Sen sijaan lohi, muikut ja perunat olivat rasvaisia eli hyviä. Espan puolella Aleksi Ojala uikutti, keikka oli yhtä huono kuin Turussa. Minkä takia mies ei voi olla vähättelemättä itseään? Ihan mainioita biisejä, mutta ei viitsi pitkään kuunnella artistia, joka aloittaa keikan vähättelemällä itseään. Sviddu, asennetta peliin! Katso kuvat.
Asennetta ei puuttunut sen sijaan Klaus Thunderilta ja Vilhelm Meisteriltä elikkäs Klaus Thunder & Ukkosmaine -syntikkaduolta. Jampat pistivät itsensä totaalisesti peliin. Kaikki hymyilivät, aurinko paistoi. Biisit ovat, miten sen nyt sanoisi, nopeatempoisia ja erittäin naiiveja rakkauslauluja, jotka eivät jätä ketään kylmäksi. Katso kuvat. [edit] Lisää samasta aiheesta.
Lauantaina Särkällä jatkui Särkkä Sail 08 ja ohjelmassa oli mm. pelastautumisharjoitus. Helsingin Meripelastajat opastivat kuinka veteen pudonnut jamppa saadaan takaisin paattiin. Olosuhteet eivät ihan vastanneet todellisuutta: vene oli paikallaan, aikaa oli vaikka hevoset söisi ja nostamiseen oli vielä haavintyyppinen erikoistyökalu. Katso kuvat.
Pekka pelastettavana
Pari venettä harjoituspaikkaa tuonnempana sekopäinen joutsen takoi nokallaan veneen kylkeen ilmestynyttä peilikuvaansa. Ei tainnut olla karkotustoimenpiteellä muuta vaikutusta kuin että nokka tuli pipiksi.
Sunnuntaina sain vaihdettua paattiin peräköyden, 16mm paksun 12-lyödyn köyden pleissaaminen ei vaan onnistunut. Sen sijaan sain tiivistettyä mastonjalan punaisella muovipussilla ja vaihdettua puomitelttaan kiinnitysnarut. Leppoisaa.
Von Hertzen Brothersit Tavastialla
VHB:n keikka lauantaina Tavastialla oli ihan hiton hyvä, kuvista ei vaan tullut mitään. Vastavalo, punainen valo ja hitonmoinen savukoneen savu tekivät homman haasteelliseksi.
Flogging Molly
Flogging Mollyn Float on loistobiisi. Oheinen akustinen versio biisistä ei tee millään tavalla oikeutta bändille eikä biisille, mutta oli YouTuben parhaimmistoa. Orkka soittaa Tavastialla 6. ja 7.5. Jälkimmäinen on loppuunmyyty.
Rokkikuvaajia
Kuva: Marjut
Alelaarista sattui silmääni ja tarttui matkaani upea kirja rokkikuvaajista ja heidän kuvistaan. Oliver Crasken toimittaman ja Rotovisionin julkaiseman kirjan nimi on Rock Faces – The World’s Top Rock ‘n’ Roll Photographers and their images. Kerrassaan upeita kuvia! Taas oppii ihminen uutta.
Kirjassa esitetyillä kuvaajilla liki kaikilla on oma websaitti, osa tosin aika jäätäviä ja joidenkin domainit oli ehtiny jo joku napata. Mikä ihme se pistää tekemään koko saitin Flashilla!?
- Danny Clinch
- Ian Dickson
- Jill Furmanovsky
- Bob Gruen
- Steve Gullick
- Gered Mankowitz
- Mick Rock
- Kevin Westenberg
- Henry Diltz
- Michael Putland
- Claude Gassian
- Kevin Cummins
Kotimaisia kuvaajia en kovin paljon tunne tahi tiedä, Tomi Palsan kuvista pidän paljon, samoin Jari Kääriäisen.
Majavalakki
Kauko Röyhkä & Riku Mattilan biisistä Helvetti oli tehty video, hieman hämärä sellainen. [via Roklintu]
Vanhempaa Kaukon tuotantoa edustaa tämä Majavalakki. Loistava biisi.
Musiikillinen edellinen vuoteni
Johan tässä on tovi kulunut edellisestä vuodesta ja kaiken maailman best of -listoja on jo näkynyt, mutta uutuusarvon heikkenemisestä huolimatta kannan korteni kekoon. Listani ei suinkaan sisällä pelkästään uusia orkestereita ja uusia plattoja vaan minulle merkityksellisiä löydöksiä l. jollakin tavalla itselleni uusia, musiikillisia ihanuuksia.
Egotripin Vielä Koittaa Uusi Aika on soinut kuulokkeistani ja kaiuttimistani monta kertaa. Vierastin levyä aluksi aika lailla, olihan se huomattavan paljon rauhallisempi kuin aiemmat Egotripin platat. Jopa hengelliseksi sanottu levy on ollut fiilikseltään varmastikin vuoden 2007 järisyttävin levy.
Amy MacDonaldin löysin puoliskoni tehdessä siitä levyarvostelua. Amyn äänestä kuuluu todella vahva toivo ja positiivinen fiilis tulevaan. Miten nuorella naisella onkin niin kaunis ääni? Levyn folkrock-biisejä olisi nasta osata soittaa.
Amy MacDonald: This is the life
Radioheadia olen kuunnellut paljon aiempaa enemmän. Kiinnostusta lisäsi mainio tapa ostaa uusin levy mihin hintaan tahansa.
Aleksi Ojala sanoi ääneen sen mitä moni varmastikin ajatteli, vaan ei tohtinut.
Jenni Vartiaista en olisi uskonut koskaan kuuntelevani, ennenkuin debyyttilevyn Tunnoton soi radiossa ja Ihmisten Edessä single-lohkaisu purivat tajuntaani. Kaihoisia ja jotenkin niin kipeän tuntuisia biisejä.
Atomic Swing on vanha bändi, mutta kuulin orkasta muutakin kuin nimen vasta kuluneena vuotena. Uskomaton määrä loistavia rokkibiisejä. A car crash in the blue, In their finest hour ja The Broken Habanas vakuuttivat, että näitä herroja on päästävä joku päivä kuulemaan livenä. Ihan parhautta!
PMMP:stä olen aina pitänyt, naisten ammattitaidosta sain varmistuksen kolmeen kertaan livenä: Ilosaarirockissa, Wanaja Festivalilla ja Huvilateltan keikalla. Uskomaton energia, nöyryys, ammattitaito ja hienot biisit. Mitä muuta voi toivoa?
Dalindeoa en varmaankaan olisi oppinut kuuntelemaan, jos olisin lukenut vain kuvauksen bändistä. Bossa novaa ja jazzia yhdistelevä bäni kuulostaa lähtökohtaisesti hissimusiikilta. Ilosaarirockin keikalla bändi soitti aivan loistavasti eri sävyissä – fiilis sai minut vielä hankkimaan heidän Open Scenes -levynsä – joka oli tosin hyvin lattea keikkaan verrattuna.
Rubik kuulostaa levyltä paremmalta kuin keikalla. Livenä bändi ei mielestäni erotu mitenkään edukseen, mutta levysoitossa bändi rullaa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin positiivinen tuttavuus.
Lännen-Jukka Karjalainen opetteli soittamaan banjoa. Roots-meininki iski sieluun. Ei jokapäiväistä kuunneltavaa, mutta silloin tällöin. Hyvin ainutlaatuista Suomessa.
Dick Dale & the Del-Tones löytyi vahingossa, kun etsin Misirlou-biisin esittäjää. Dick Dale, tuo surffikitaran kuningas, jaksoi taas vakuuttaa minut instrumentaalien ihanuudesta.
Foo Fighters on vaan hyvä. Sitä on tullut kuunneltua entistä enemmän. Jotenkin se vaan potkii ja potkii ja potkii. Tuntuu ettei bändissä ja biiseissä ole mitään vikaa – ehkä se positiivinen aggressiivisuus leikkaa tuota virheettömyyden tuntua riittävästi.
Ismo Alanko jaksoi taas yllättää positiivisesti. Herran biisejä olen ihannoinut niin kauan kuin muistan, enkä ole kyllästynyt yhteenkään. No tosin Sielun Veljistä olen pitänyt vähiten. Ismo Alanko Teholla taas todisti miehen nerokkuuden ja kyvyt. Tavastian keikka oli hieno.
Täytyy tunnustaa, etten ollut kuullut Johnny Cashiakaan ennen viime vuotta. Miehen tulkinta Solitary Man:sta on ollut yksi vuoden kohokohdista. Leffa oli piste iin päälle.
Kauko Röyhkä vieraili Mikkelin Kaupunginorkesterin kanssa Gloriassa. Ei ihan ensimmäisenä olisi tullut mieleen sovittaa Kaken biisejä millekään kaupunginorkesterille, mutta niin vain valitut biisit toimivat hienosti. Se kai tavallisen pulliaisen erottaa neroista: kyky kyseenalaistaa olevaa ja annettua.
Melkein vieraissa tribuutti Leeville oli kaunis, hieno ja onnistunut. Useita biisejä on tullut kuunneltua kerta toisensa jälkeen. Eikä vähiten Egotripin tulkintaa Rin Tin Tin:stä, josta oli osattu tiputtaa vielä Leevin virne naamalta.
Rory Gallagherin löysin Tavastian levymessuilta. Vaikka kitarasankareita olen kuunnellut yhtä jos toistakin niin tämä oli jäänyt väliin. Pidän kovasti.
Loppuvuodesta kuulokkeissani soi taajaan Scandinavian Music Groupin Missä Olet Laila? Terhi Kokkosen laulu jakaa mielipiteitä, omani kääntyy sille positiivisemmalle puolelle.
Surkeimpia musiikillisia kokemuksiani olivat Juicen Grand Slamin keikka Tavastialla ja Aleksi Ojalan ankeilu DBTL:n klubilla.
Kaikesta musiikin kuuntelusta huolimatta tai juuri siitä syystä en edelleenkään osaa kompata saati soittaa melodiaa. Tarttis treenata.
Smoky Bay:ltä uusi albumi “Full of secrets and marvels!”
Bändin nimi: Smoky Bay
Albumi: Full of secrets and marvels!
Mikä sitten lie bändin tyylilaji…
Bändin perustaminen on entistä helpompaa – ainakin virtuaalisesti. Homma sujuu näin:
- en.wikipedia.org/wiki/Special:Random
- ensimmäinen artikkeli tällä sivulla on bändisi nimi -
quotationspage.com/random.php3
- viimeisen lainauksen neljä viimeistä sanaa ovat albumisi nimi -
flickr.com/explore/interesting/7days/
- tämän sivun kolmas kuva on albumisi kansi
Sitten pitäisi vielä oppia soittamaan.
Aim ö röydranö hani
Ganes oli kelvollinen katseltava, muttei vastannut ennakkomielikuvaa. Tarina oli ohut ja lähes tyystin Remun näkökulmasta, mikä lienee ollut tarkoituskin. Remun lapsuusjutut veivät alusta paljon aikaa, itse olisin kaivannut enemmän bänditouhuja.
Leffassa oli mainioita roolisuorituksia, mutta tarinassa ei ollut oikein pontta. Turha tietysti verrata kirjaa ja leffaa jo niiden erilaisten lähtökohtien takia (puolifiktio vs. dokumentti), mutta Hurriganes-kirjan juuri lukeneena jäin kaipaamaan muutakin kuin Remua, Remua ja Remua. Ganesit osasivat rokata, leffassakin.
Älä ota kuvaa
R.E.M:in Bad Day on perusfiilikseltään hyvin usein omaani osuva ja videokin asettuu makuasteikkoni yläpäähän. Loistavaa, sanon.
Niinkuin kuuluu asiaan
Välillä tiivistäminen on hiton hankalaa. On parempi olla tiivistämättä ja tuoda koko totuus julki.
Lapsuuteni kesät
sumuun vajonneet, (more…)
Artistille maksetaan
Radiohead (bändin viralliset sivut) taitaa olla ensimmäinen ns. iso bändi, joka ei anna väliportaille markkaakaan levyjensä myynnistä. Uusinta plattaa, In Rainbows, saa tilattua levylle omistetun webasivun kautta. Kiinnostavaa tässä on myös se, että hinnaksi saa määritellä itse haluamansa. Nollasta punnasta alkaen.
Vaikka osa kuluttajista maksaisikin tuon tasan nolla euroa, todennäköisesti bändi nettoaa tällä tavalla kuitenkin enemmän kuin keskimääräisen 1-2€ myydystä levystä. 20 euron levystä se on aika vähän.
Puoli levyä kuunneltuani koen saaneeni rahalle vastinetta. Olisin voinut maksaa enemmänkin kuin nyt maksamani 8 €. Olen tähän asti kovasti vierastanut musiikin ostamista puhtaasti digitaalisessa muodossa ja DRM-suojattuna kahdesta syystä: ei jää mitään fyysistä näppiin (muotoilijan henkinen ongelma) ja kerran kiintolevyn tuhoutumisen seurauksena menetin myös setin verkosta ostettua musiikkia. Mitenkään ostoksia ei enää saanut uudelleen ladatuksi. Radioheadin mp3:t eivät olleet DRM-suojattuja eivätkä fyysisessä muodossa, mutta ilmeisesti suoraan artistille maksaminen vaikutti hyvänolontunteeseeni niin paljon, ettei levyn fyysisen läsnäolon puuttuminen enää harmittanutkaan.
Lisää verkossa: Helsingin Sanomat, Sektori.com, Piraattiliitto
Sitä itseään
Mua itketti kun olin vauva
lapsena keljutti
sitten musta tuli nuori
ja alkoi vituttaa
Ismo Alanko: “Vittu kun vituttaa”
Kuvitettuja laulunsanoja ja kuviteltuja tunnelmia -postauksessa tällä kertaa sitä itseään. Vaikka monet Ismo Alangon biisit ovat hienoja, ovat hänen videonsa melko tavalla ala-arvoisia. Tästäkin biisistä tehty kuvallinen tukimateriaali on varsin typerä. Tai sitten minä olen vaan liian vakavamielinen.
Vituttamisesta on vaikea sanoa enää yhtään mitään pätevää, Eniten vituttaa kaikki -blogissa osataan ilmaista myös minun tuntoni. Päivittäin.
Musiikin makua
Musiikillinen makuni olikin jo omassa tiedossani, mutta mukavaahan tätäkin oli testata. Marjutin blogista bongasin Last.fm:n scrobblauksiin perustuvan testerin. Musiikkimakuni on hieman keskivertoa rajoittuneempi. Mikä yllätys…
Check your personal Last.fm.-taste in music and your open mind index (OMI)! The calculation is based on your top-artist of the last 12 months. The weighting of a tag depends on the quantity of your played songs of one artist, as well as the most frequently used tag for this artist. On the basis of quantity, distribution and weighting of the tags, the OMI will be calculated.
Typical OMI values:
Below 20: an extremely small bandwidth of tags; a faker or fanatic of an artist
20 – 39: a small bandwidth of tags; a fanatic of a specific tag
40 – 59: a small bandwidth of tags; a fanatic of a few types of music
60 – 79: a substandard of bandwidth of tags
80 – 89: a balanced bandwidth of tags; a little below the average
90 – 99: a balanced bandwidth of tags; the golden mean
100 – 109: a balanced bandwidth of tags; a little above the average
110 – 129: a high bandwidth of tags
130 – 149: a very high bandwidth of tags; truly open minded
above 150: an extremely high bandwidth of tags; an absolute freethinker and freak
Hifistelyä
On hyvin hämmentävää olla messuilla, joista ei tajua yhtään mitään, mutta toisaalta aihe tuntuu kutkuttavan kiinnostavalta. Kampin hotelliin organisoidut HIFI-messut epäilytti kovasti – miten muka hotelliin voidaan järkätä mitään messusessioita? Tilanne valkeni paikan päällä. Eihän kuuntelusta olisi tullut mitään ilman erillisiä huoneita. Messukeskuksen tapaisessa kolossissa äänentoisto olisi ollut varmastikin huono. Tällaiselle itseni kaltaiselle musiikissa-tärkeintä-on-fiilis -tyypille huippuvempainten äänet tuntuivat kaikki hyvältä. En pystynyt erottamaan johtuiko hyvä soundi hyvästä biisistä vai laitteista. 1000 euron vahvarit kuulostivat ihan yhtä hyviltä kuin 10 kiloeuronkin vastaavat.
Positiivista oli hifi-vempainten design vintagesta varsin tuoreeseen ajatteluun. Laatikkoleikkiajattelua ei ollut kovinkaan paljon nähtävillä. Puu oli tuotu varsin hyvin esille, samoin neutraalia rohkeammat värit kuten punainen. Puun käyttö oli tosin viety mielestäni hieman liiankin pitkälle, sitä korostettiin paljon. Ilmeisesti se on akustisestikin hyvä valinta… Mieleeni jäi makeat kolmionmalliset punaiset kaiuttimet, jotka ottaisin mieluusti kotiini. Niin kivat ne eivät olleet, että merkki olisi jäänyt mieleen. Gradientin lattialla seisovien kaiuttiminen (Gradient Helsinki Series 1.5) design oli myös omaa luokkaansa – tosin olisin niistäkin valinnut mustat puisten sijaan. High end -vahvistimien tehoa ja laadukkuutta tuotiin esiin laadukkaan designin avulla. Hauskimpana esineenä jäi mieleeni kuvan levynpuhdistin.
Mielummin vanha kuin aikuinen
Kake veti hyvin. Suorastaan taivaallisen hyvin. Mikkelin Kaupunginorkesterin sovitukset olivat pääsääntöisesti erittäin onnistuneita, mm. Paha Maa oli dramaattisempi kuin alkuperäinen. Gloria oli tilana oikein sopiva, keikkaa seurattiin tyylikkäästi pöytien ääressä. Ensimmäisen puoliajan sali oli tosin varsin kalsa ja seuralaiseni joutuikin kipaisemaan takin narikasta. Toisella puoliskolla ilmastointi ei ollut enää säädetty täydelle salille ihmisiä.
Suhtauduin klasaria ja rockia yhdistävään konserttiin tyypilliseen tapaani varsin ennakkoluuloisesti, mutta lähdin keikalta positiivisesti häkeltyneenä. Kauko oli oma pelottava itsensä. Fiilistä varmasti vahvisti se, että äijä seisoi suurimman osan keikasta kyljittäin yleisöön ja heitti järisyttävän hymynsä jokaisen biisin päätteeksi. Soittajatkin näyttivät nauttivan soittamisesta, ainakin hymyistä päätellen.
Aplodeille ei ollut tulla ollenkaan loppua – taisi Kaukokin tuosta suosionosoituksesta hieman herkistyä. Keikka loppui vasta herra Röyhkän todettua ettei enempää biisejä olisi tarjolla. Mikäli poppoo aikoo tehdä setistä levytyksen, tulen olemaan käsi pystyssä haalimassa itselleni omaa kopiota.
“Jos pelaat keskinkertaisuuden säännöillä, et voi kuin hävitä.”
Kauko Röyhkä: Paska kaupunki
Platta poikineen
Tavastian levymessuilla oli paljon levyjä ja ihmisiä. Mukaan tarttui Rory Gallagheria ja The Flaming Sideburnsia. Tallenteita olisi takertunut mukaan varmaan paljon enemmänkin ellei muovinen maksuvälineeni olisi taas kilahtanut. Taitaa olla kolmas kortti vuoden sisään. Joko käyttötavoissani on jotain fataalia vikaa tai sitten vika on kortinvalmistajissa. Messuilla kelpasi vaan käteinen.
Telttailemassa
PMMP:n mimmit veti hyvin. Suorastaan taivaallisen hyvin. Huvila-teltan torstainen keikka oli kolmas PMMP-kokemukseni tänä suvena ja ei voi sano kuin että keikka keikalta fiilis parani. Ilosaari oli loistava, Wanaja Festival lämmin ja nautittava, Huvila-teltta taas sateinen, erikoinen ja yllättävä. Negaatioksi on laskettava, ettei keikalla saanut kuvata edes surkeilla kännykkäkameroilla. Minä poika noudatin kuuliaisesti ohjetta, siksi nappasinkin vaan yhden surkean kuvan ennen keikkaa.
Juhlaviikkojen keikka oli bändin tämän suven rundin päätös. Tästä huolimatta minkäänlaista väsymystä ei ollut havaittavissa. Edes Miran masun kasvaminen ei touhotusta hidastanut. Keikka alkoi teemaan sopien hassulla lastenlaululla. Olisikohan se ollut Piupali, paupali – tai joku muu sellainen lörpötys. Ei jäänyt muistin sopukoihin. Hieman hämmentävä, mutta toimiva aloitus. Henkilökohtaisesti-biisin soidessa silmäkarkkia toi mukaan renkaalla kieppuva akrobaatti. Joku raja:n tunnelmaa vahvisti Johanna Juvolan haitarj. Ensimmäinen puolisko jatkui biiseillä Kiitos ja Oo siellä jossain mun, jonka aikana lava täyttyi saippuakuplista. Matkalaulun fiilis oli todella leppoinen, kuin bändin jäsenet olisivat laulaneet sitä toisilleen. Mummola soi rankasti selkäpiitä karmien. Rankka ja synkkä teema jatkui Päiväkodin lapsilla. Tunnelma ei paljon keventynyt bändin säveltäjä Jori Sjöroosin tullessa soittamaan kiipparin pörinää tummaan Salla tahtoo siivet-biisiin. Sjöroos joutui sinkoilemaan Tokoinrannasta vielä Magentan keikalle.
Napakalla aloitusspiikkauksella alkaneen Taiteilian jälkeen kuultiin Päät soittaa. En ollut muistanutkaan kuinka hieno Joutsenet on! Biisi kuulosti ja tuntui kaikin puolin tehokkaalta. Varsin akustinen ensimmäinen puolisko päättyi Rusketusraitoihin. Kuinkakohan moni uskoi tuon biisin perusteella bändin olevan yksi monista yhden hitin ihmeistä? Itse lukeuduin noihin epäilijöihin.
Toinen puoliaika jäi katsomatta ja kuuntelematta, kun flunssa alkoi muistuttamaan olemassaolostaan. Keikan loppuun asti seurannut kollegani kehui jälkimmäisen puoliskon vähintään yhtä hyväksi kuin ensimmäisen osionkin. Akustiset soittopelit olivat vaihtuneet perinteisiin sähköisiin äänentuottajiin. Seuraavan kerran PMMP on kuultavissa livenä arviolta vuoden päästä.
Eipä tiennyt tyttö
Zen Café soitti Tavastialla perjantaina ja hyvin soittikin. Pitkä keikkaputki ei tuntunut vaivaavan. Kaikki hititkin vedettiin sillä innolla kuin ne olisivat ensi kertaa soitossa. Aivan loistava livebändi – jampat ovat todella sisäistäneet tekevänsä asiakaspalvelutyötä.
Kuollut eläköön
Juice-vainaan entinen orkka, Grand Slam, veivasi Flow-festareiden aikana Tavastialla. Jännityksellä odotimme, kuka korvaisi Juicen solistina, mutta Grand Slamin artistit hoitivat pestin vuoroillaan Puntti Valtosen oltua eniten äänessä. En ole koskaan erityisemmin pitänyt Juicen huumoriosaston biiseistä, mikä tunne vahvistui entisestään kuunnellessani erityisesti Puntti Valtosen UIT-henkistä ‘hauskuuttamista’. Vitsit olivat jämähtäneet 20 vuoden takaiselle tasolle, mikä oli paikoin todella tuskallista katsottavaa ja kuunneltavaa.
Soitto sujui, siitä ei ollut epäilystäkään. Bändi soitti varsin tiukasti yhteen. Koko keikan kohokohtia olivat Juicen vakavahenkiset biisit. Myrkytyksen oireet, Outoon valoon ja keikkavisiittimme päättänyt Musta aurinko nousee olivat jo itsessään niin hyviä ettei laululla niitä pystynyt pilaamaan.
Keikkayleisö oli pääsääntöisesti samaa ikäluokkaa artistien kanssa. Tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi Kaurismäkien ja maakunnista saapuneiden 40- ja 50-kymppisten joukossa. Keikasta jäi kokonaisuudessaan varsin… kökkö maku suuhun. Mutta tulipahan käytyä.
Aina voi fiilistellä Juicen soitantaa Tuubista.
Linnan vieressä
Kuulopuheen mukaan neljättä kertaa järjestetty Wanaja Festival Hämeenlinnassa linnan kupeessa oli varsin leppoisa pikkufestari. Lavalta toiselle oli mukavat parisataa metriä ja lihapullat kelvollisia. Ilmainen olut on aina hyvää. On myös tunnustettava, että näin Maj Karman ja Von Hertzen Brothersin ensimmäistä kertaa livenä. Maj Karma ei meikäläiseen aivan uppoa, vaikka livenä bändi vaikutti paljon paremmalta, energisemmältä ja järeämmältä, kuin äänitteistä tutkailtuna. Tumma sointi tahtoi puuroutua. Von Hertzenin veljesten progahtava rokki kuulosti SueStagella hyvinkin positiiviselta yllätykseltä. Jonna Tervomaan keikka jäi selvästi kakkoseksi uskomattoman hyvälle PMMP:lle, jota kumppanini luonnehti kesän parhaaksi live-bändiksi. PMMP:n tytsyille ei myöskään tunnu tähteys nousseen yhtään päähän – siellä he jakelivat hymyillen nimmareita ja antoivat ottaa kuvia yleisön seassa keikkansa jälkeen. Illan päätti CMX, jonka kuunteleminen livenä sitten nuorempien vuosieni tuntui hieman oudolta. Keikka oli ihan ok, siitä ei ole mitään erityistä luonnehdittavaa suuntaan eikä toiseen.
Vesisade kasteli juopuneen festariyleisön perjantain päätteeksi. Itse nautin silloin bussissa huonosta huumorista. Festari jatkui vielä lauantaina. Itse loistin poissaolollani.
Iloisesti Rokissa
Viikonloppu Ilosaarirockissa oli hieman sateinen, mutta tunnelma oli silti lämmin ja positiivinen. Lauantaina tuli käytyä osakuuntelemassa Ville Leinonen & Chrisse Forever Bandia (loistava, tällä kaverilla lykästää), Terroria (hmm.. ei oikeen minun makuuni eli ihan hirveetä s***tiä) ja Rubikia (aloitti loistavasti, mutta keikka latistui, puuroutui ja hajosi loppu kohden, festaritoimittajan kommentit). PMMP oli soitannaltaan ja fiilikseltään yksinkertaisesti erittäin hyvä. Aurinko paistoi. Mira rohkeni pogota vaikka masu jo vähän pömpötti. HIM soitti niin myöhään, ettei vanha jaksanu sitä jäädä töllistelemään.
Sunnuntai alkoi HC Ilotyttöjen ja FC YleX All Starsin välisellä jalkapalloa muistuttavalla ottelulla. HC Ilotytöt pieksi Kaikki Tähdet jostain kumman syystä järjestetyn rangaistuslaukauskilpailun jälkeen. Tuona epävakaisena sapattina minulla oli mahdollisuus käydä ihquttamassa Emma Salokoski Ensembleä (oi Emma), kuunnella parin biisin verran Nieminen & Litmasta (täytyy ostaa levy ja kuunnella orkkaa hieman tarkemmin… kiinnostava) sekä Lännen-Jukkaa (hellutti ne molemmat ja puoli yleisöä). Dalindéo oli äärettömän positiivinen yllätys ja jengi pogosi setin aikana tohkeissaan. Levy on hankintalistalla, sitä ennen voi tutkailla aiempia tallenteita Tuubista. (kuva, Festaritoimittajan kommentit). Maria Gasolina oli liian leppoista vesisateeseen, heidän täytyy nähdä keikalla joskus uudestaan. Risto heitti keikan. Tämä hemmo on joko pelle tai nero. En ole vielä päättänyt.
Vaikka talkoolaisen velvollisuudet kutsuivat molempina päivinä, ehdin bändivilkuilujen lomassa myös onkia Suen teltalla. Onkiämpäriiini takertui mainosmateriaalin ja karamelloksien lisäksi Discon ja Keanen sinkut. Nuo äänitteet luovutan mieluusti ensiksi käden pystyyn nostavalle. Paluumatka festaribussissa oli vesilinjalla olleelle huomattavan helvetillinen.
Levyä odotellessa fiilistelen Dalindéoa Tuubista.
