Johan tässä on tovi kulunut edellisestä vuodesta ja kaiken maailman best of -listoja on jo näkynyt, mutta uutuusarvon heikkenemisestä huolimatta kannan korteni kekoon. Listani ei suinkaan sisällä pelkästään uusia orkestereita ja uusia plattoja vaan minulle merkityksellisiä löydöksiä l. jollakin tavalla itselleni uusia, musiikillisia ihanuuksia.
Egotripin Vielä Koittaa Uusi Aika on soinut kuulokkeistani ja kaiuttimistani monta kertaa. Vierastin levyä aluksi aika lailla, olihan se huomattavan paljon rauhallisempi kuin aiemmat Egotripin platat. Jopa hengelliseksi sanottu levy on ollut fiilikseltään varmastikin vuoden 2007 järisyttävin levy.
Amy MacDonaldin löysin puoliskoni tehdessä siitä levyarvostelua. Amyn äänestä kuuluu todella vahva toivo ja positiivinen fiilis tulevaan. Miten nuorella naisella onkin niin kaunis ääni? Levyn folkrock-biisejä olisi nasta osata soittaa.
Amy MacDonald: This is the life
Radioheadia olen kuunnellut paljon aiempaa enemmän. Kiinnostusta lisäsi mainio tapa ostaa uusin levy mihin hintaan tahansa.
Aleksi Ojala sanoi ääneen sen mitä moni varmastikin ajatteli, vaan ei tohtinut.
Jenni Vartiaista en olisi uskonut koskaan kuuntelevani, ennenkuin debyyttilevyn Tunnoton soi radiossa ja Ihmisten Edessä single-lohkaisu purivat tajuntaani. Kaihoisia ja jotenkin niin kipeän tuntuisia biisejä.
Atomic Swing on vanha bändi, mutta kuulin orkasta muutakin kuin nimen vasta kuluneena vuotena. Uskomaton määrä loistavia rokkibiisejä. A car crash in the blue, In their finest hour ja The Broken Habanas vakuuttivat, että näitä herroja on päästävä joku päivä kuulemaan livenä. Ihan parhautta!
PMMP:stä olen aina pitänyt, naisten ammattitaidosta sain varmistuksen kolmeen kertaan livenä: Ilosaarirockissa, Wanaja Festivalilla ja Huvilateltan keikalla. Uskomaton energia, nöyryys, ammattitaito ja hienot biisit. Mitä muuta voi toivoa?
Dalindeoa en varmaankaan olisi oppinut kuuntelemaan, jos olisin lukenut vain kuvauksen bändistä. Bossa novaa ja jazzia yhdistelevä bäni kuulostaa lähtökohtaisesti hissimusiikilta. Ilosaarirockin keikalla bändi soitti aivan loistavasti eri sävyissä - fiilis sai minut vielä hankkimaan heidän Open Scenes -levynsä - joka oli tosin hyvin lattea keikkaan verrattuna.
Rubik kuulostaa levyltä paremmalta kuin keikalla. Livenä bändi ei mielestäni erotu mitenkään edukseen, mutta levysoitossa bändi rullaa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin positiivinen tuttavuus.
Lännen-Jukka Karjalainen opetteli soittamaan banjoa. Roots-meininki iski sieluun. Ei jokapäiväistä kuunneltavaa, mutta silloin tällöin. Hyvin ainutlaatuista Suomessa.
Dick Dale & the Del-Tones löytyi vahingossa, kun etsin Misirlou-biisin esittäjää. Dick Dale, tuo surffikitaran kuningas, jaksoi taas vakuuttaa minut instrumentaalien ihanuudesta.
Foo Fighters on vaan hyvä. Sitä on tullut kuunneltua entistä enemmän. Jotenkin se vaan potkii ja potkii ja potkii. Tuntuu ettei bändissä ja biiseissä ole mitään vikaa - ehkä se positiivinen aggressiivisuus leikkaa tuota virheettömyyden tuntua riittävästi.
Ismo Alanko jaksoi taas yllättää positiivisesti. Herran biisejä olen ihannoinut niin kauan kuin muistan, enkä ole kyllästynyt yhteenkään. No tosin Sielun Veljistä olen pitänyt vähiten. Ismo Alanko Teholla taas todisti miehen nerokkuuden ja kyvyt. Tavastian keikka oli hieno.
Täytyy tunnustaa, etten ollut kuullut Johnny Cashiakaan ennen viime vuotta. Miehen tulkinta Solitary Man:sta on ollut yksi vuoden kohokohdista. Leffa oli piste iin päälle.
Kauko Röyhkä vieraili Mikkelin Kaupunginorkesterin kanssa Gloriassa. Ei ihan ensimmäisenä olisi tullut mieleen sovittaa Kaken biisejä millekään kaupunginorkesterille, mutta niin vain valitut biisit toimivat hienosti. Se kai tavallisen pulliaisen erottaa neroista: kyky kyseenalaistaa olevaa ja annettua.
Melkein vieraissa tribuutti Leeville oli kaunis, hieno ja onnistunut. Useita biisejä on tullut kuunneltua kerta toisensa jälkeen. Eikä vähiten Egotripin tulkintaa Rin Tin Tin:stä, josta oli osattu tiputtaa vielä Leevin virne naamalta.
Rory Gallagherin löysin Tavastian levymessuilta. Vaikka kitarasankareita olen kuunnellut yhtä jos toistakin niin tämä oli jäänyt väliin. Pidän kovasti.
Loppuvuodesta kuulokkeissani soi taajaan Scandinavian Music Groupin Missä Olet Laila? Terhi Kokkosen laulu jakaa mielipiteitä, omani kääntyy sille positiivisemmalle puolelle.
Surkeimpia musiikillisia kokemuksiani olivat Juicen Grand Slamin keikka Tavastialla ja Aleksi Ojalan ankeilu DBTL:n klubilla.
Kaikesta musiikin kuuntelusta huolimatta tai juuri siitä syystä en edelleenkään osaa kompata saati soittaa melodiaa. Tarttis treenata.
Entries (RSS)