Archive for the “Makuasioita” Category

Adobe Photoshop Lightroom tuntuisi näin muutaman illan käytön jälkeen olevan parasta mitä valokuvien käsittelyn saralla on tullut pitkään aikaan vastaan. Softassa on erittäin näppärä työnkulkua tukeva käyttöliittymä. Kuvat saa kamerasta indeksoitua suoraan Lightroomin katalogiin ja kuvaversioiden vertailu, rajaaminen ja kaikkinainen RAW-kuvien perusmuokkaaminen on tehty erittäin hienosti. Jos jostain voi vinkua, niin tehoja softa vaatii varsin paljon, jotta käyttö on tahmaamatonta. Photoshopia kaipaan enää ainoastaan, jos on tarve vääntää kuvia jotain erityistä käyttötarkoitusta varten, esimerkiksi graffoiksi webasivuille. Väittävät oikein asiakseen, että Adobe olisi kuullut valokuvaajia kehittäessään softaa. Onhan se tietysti hienoa, että Adobekin sitten on alkanut tekemään tuotteitaan käyttäjille. Jotenkin tuon kai pitäisi olla itsestäänselvyys.

Lightroomin lisenssi tuntuu olevan kohtuullisen edullinen koko Photoshopiin verrattuna, ollen luokkaa 300€. Taidanpa hankkia, kunhan trial-lisenssi umpeutuu.

Toisaalla:
Peter Forsgård - Lightroom-kokemuksia osa 4
KKuja - Lightroom optimointia
Snadiomena - Valokuvaajan kokemuksia: Adobe Photoshop Lightroom

Ganes oli kelvollinen katseltava, muttei vastannut ennakkomielikuvaa. Tarina oli ohut ja lähes tyystin Remun näkökulmasta, mikä lienee ollut tarkoituskin. Remun lapsuusjutut veivät alusta paljon aikaa, itse olisin kaivannut enemmän bänditouhuja.

Leffassa oli mainioita roolisuorituksia, mutta tarinassa ei ollut oikein pontta. Turha tietysti verrata kirjaa ja leffaa jo niiden erilaisten lähtökohtien takia (puolifiktio vs. dokumentti), mutta Hurriganes-kirjan juuri lukeneena jäin kaipaamaan muutakin kuin Remua, Remua ja Remua. Ganesit osasivat rokata, leffassakin.

“Heipä hei!
Hyvää iltaa!
Luppakorva seikkailee taas.
Luppakorva-nimen sain,
korvani nääs lerputtaa.

Olen pieni nalle vain, pullea.
Lasten kansa viihdyn ain.
Olen pieni nalle vain, pörheä.
Lapset mua rakastaa.”

Nalle Luppakorva, kaikkien aikojen suosikkini.

Fredalla sijaitsee pieni ja viihtyisä kaffela-konditorio nimeltä Krulla. Suuntasin sinne tänään ensimmäistä kertaa, on kuulemma ollut siinä jo pidempäänkin. Kahvi oli aivan loistavaa itävaltalaista mokkaa, jota tuli hilattua neljänneskilo himaankin. Luonnollisesti kaffetta sai lappaa koneeseen niin paljon kuin maistui, minulle riitti kaksi kipollista.

Palvelu oli huomaamattoman luontevaa ja hyvää, seuralaiseni pikkuiset leivokset veivät minunkin kieleni mennessään. En voi muuta kuin suositella.

Arvuuttelu eat.fi:ssä.

Kake veti hyvin. Suorastaan taivaallisen hyvin. Mikkelin Kaupunginorkesterin sovitukset olivat pääsääntöisesti erittäin onnistuneita, mm. Paha Maa oli dramaattisempi kuin alkuperäinen. Gloria oli tilana oikein sopiva, keikkaa seurattiin tyylikkäästi pöytien ääressä. Ensimmäisen puoliajan sali oli tosin varsin kalsa ja seuralaiseni joutuikin kipaisemaan takin narikasta. Toisella puoliskolla ilmastointi ei ollut enää säädetty täydelle salille ihmisiä.

Suhtauduin klasaria ja rockia yhdistävään konserttiin tyypilliseen tapaani varsin ennakkoluuloisesti, mutta lähdin keikalta positiivisesti häkeltyneenä. Kauko oli oma pelottava itsensä. Fiilistä varmasti vahvisti se, että äijä seisoi suurimman osan keikasta kyljittäin yleisöön ja heitti järisyttävän hymynsä jokaisen biisin päätteeksi. Soittajatkin näyttivät nauttivan soittamisesta, ainakin hymyistä päätellen.

Aplodeille ei ollut tulla ollenkaan loppua - taisi Kaukokin tuosta suosionosoituksesta hieman herkistyä. Keikka loppui vasta herra Röyhkän todettua ettei enempää biisejä olisi tarjolla. Mikäli poppoo aikoo tehdä setistä levytyksen, tulen olemaan käsi pystyssä haalimassa itselleni omaa kopiota.

“Jos pelaat keskinkertaisuuden säännöillä, et voi kuin hävitä.”
Kauko Röyhkä: Paska kaupunki

Upealta paikalta liki Espoon rajalta löytyi puinen talo, joka oli jo selvästi parhaat päivänsä nähnyt. Vanhan käsityöläisen hätäiset sormet hamuilivat sahaa, vasaraa ja nauloja. Kunhan vaan olisi pääomaa, loppuelämä aikaa ja halukas myyjä. Voisi rakennella hissukseen Aulis Juneksen tapaan perinnekunnostusmenetelmin. Sydänpuuta, itse sekoitettua öljymaalia, sammalta hirsien rakoihin, laastia portaisiin. Oh! No, haaveilut sikseen… Harmi sinällään, että taasen on jätetty upea puutalo hienolle paikalla happanemaan ja vandaalien rikottavaksi. Viereinen tanssilavantyyppinen rakennuskaan ei ollut tätä kaunistusta paremmassa kuosissa.

Talo meren rannalla, arvoitus monille.
Olen odottanut jo kauan, haluan sinne.
Talo meren rannalla, arvoitus minulle.
Astun pois puiden varjoista aurinkoon,
puiden varjoista pois.

Kauko Röyhkä: “Talo meren rannalla”

EDIT 4.9. Löytyihän siitä talosta vähän lisäinfoa.

PMMP:n mimmit veti hyvin. Suorastaan taivaallisen hyvin. Huvila-teltan torstainen keikka oli kolmas PMMP-kokemukseni tänä suvena ja ei voi sano kuin että keikka keikalta fiilis parani. Ilosaari oli loistava, Wanaja Festival lämmin ja nautittava, Huvila-teltta taas sateinen, erikoinen ja yllättävä. Negaatioksi on laskettava, ettei keikalla saanut kuvata edes surkeilla kännykkäkameroilla. Minä poika noudatin kuuliaisesti ohjetta, siksi nappasinkin vaan yhden surkean kuvan ennen keikkaa.

Juhlaviikkojen keikka oli bändin tämän suven rundin päätös. Tästä huolimatta minkäänlaista väsymystä ei ollut havaittavissa. Edes Miran masun kasvaminen ei touhotusta hidastanut. Keikka alkoi teemaan sopien hassulla lastenlaululla. Olisikohan se ollut Piupali, paupali - tai joku muu sellainen lörpötys. Ei jäänyt muistin sopukoihin. Hieman hämmentävä, mutta toimiva aloitus. Henkilökohtaisesti-biisin soidessa silmäkarkkia toi mukaan renkaalla kieppuva akrobaatti. Joku raja:n tunnelmaa vahvisti Johanna Juvolan haitarj. Ensimmäinen puolisko jatkui biiseillä Kiitos ja Oo siellä jossain mun, jonka aikana lava täyttyi saippuakuplista. Matkalaulun fiilis oli todella leppoinen, kuin bändin jäsenet olisivat laulaneet sitä toisilleen. Mummola soi rankasti selkäpiitä karmien. Rankka ja synkkä teema jatkui Päiväkodin lapsilla. Tunnelma ei paljon keventynyt bändin säveltäjä Jori Sjöroosin tullessa soittamaan kiipparin pörinää tummaan Salla tahtoo siivet-biisiin. Sjöroos joutui sinkoilemaan Tokoinrannasta vielä Magentan keikalle.

Napakalla aloitusspiikkauksella alkaneen Taiteilian jälkeen kuultiin Päät soittaa. En ollut muistanutkaan kuinka hieno Joutsenet on! Biisi kuulosti ja tuntui kaikin puolin tehokkaalta. Varsin akustinen ensimmäinen puolisko päättyi Rusketusraitoihin. Kuinkakohan moni uskoi tuon biisin perusteella bändin olevan yksi monista yhden hitin ihmeistä? Itse lukeuduin noihin epäilijöihin.

Toinen puoliaika jäi katsomatta ja kuuntelematta, kun flunssa alkoi muistuttamaan olemassaolostaan. Keikan loppuun asti seurannut kollegani kehui jälkimmäisen puoliskon vähintään yhtä hyväksi kuin ensimmäisen osionkin. Akustiset soittopelit olivat vaihtuneet perinteisiin sähköisiin äänentuottajiin. Seuraavan kerran PMMP on kuultavissa livenä arviolta vuoden päästä.

Does a chair rock tai kiinnostaako ketään? Miksi en pidä kiikkustuoleista tai kiikkutuoleista niinkuin meillä Savossa on tapana kutsua noita lattiannarisuttajia? Olen kovasti yrittänyt pohtia syitä moiseen, enkä ole löytänyt yhtään vedenpitävää selitystä. Epäilemättä osa inhotustani on lapsuuden trauma aina tiellä olevasta heiluvasta tuolista, osansa saa myös viherkeltaruskea istuimen loimi. Suurin syy lienee kuitenkin istumiskapineen epätasapaino. Rullaajassa ei pysty koskaan olemaan paikallaan, pienikin sydämen liike laittaa vimpaimen heilumaan. Tuolissa puritaani istuu paikallaan, autossa tai muussa mobiililaitteessa liikutaan. Muotoilu viittaa mummoon, ei sillä että minulla olisi mitään mummoani vastaan. Enemmänkin kyse on pysähtyneisuudestä. Onko minulla mitään syytä olla pitämästä kiikkustuolista?

Pitääkö mistään edes pitää?